Kuten aiemmin tulikin mainittua, asumme Nöttösen kanssa kahta maata, Suomea ja Turkkia. Turkissa kotipaikaksi on valikoitunut Alanya, joka saattaa tuntua typerältä valinnalta ainakin omaperäisyyttä hakevien reppu- yms maailmanmatkaajien mielestä, eikä valinta ollut itsellenikään itsestäänselvyys. Kun joulukuussa 2010 lopullisen muuttokuormani (eli raskausmahani ja kolmen matkalaukun) kanssa Helsinki-Vantaalle lyllerisin, oli määränpääni Konya. Konyaan en ehtinyt tuolloin tutustua lähemmin, vaan kun kadonneet matkalaukut (kaikki kolme) oli ilmoitettu rekisteriin, oli aika hypätä silloin vielä kihlattuni serkkupojan autoon ja aloittaa parin tunnin automatka halki, no, kirjaimellisesti ei minkään, ja yön ollessa pitkällä häämötti vuoren rinteessä valoja. Siellä se oli, uusi koti, Bozkır. Muistan automatkalla ajatelleeni usein "Muista tämä tunne, muista tämä tunne" kun auto mateli pitkin serpenttiiniteitä ja määränpääni ja tulevaisuus oli auki ja täynnä jännitystä.
Pidän siitä, että ympärilläni on uusia (ja useita) kulttuureja, itselleni vieraita, ja siksi lähdinkin avoimin mielin kohti tätä piskuista kylää. Asuimme siellä lähes päivälleen puoli vuotta kunnes en yksinkertaisesti enää jaksanut. Se oli mieheni joka asian huomasi ja ehdotti, josko muuttaisimme hieman henkisesti avoimempaan ympäristöön ja hän kulkisi sitten töissä täällä kylässä. Ei tarvinut ehdottaa kahta kertaa. Minulta riittäisi vähintäänkin yksi tarina jokaista Bozkırissa elettyä päivää kohtaan kuvaamaan miksi siellä ei voi (länsimaalainen nuorehko nainen) asua, mutta mieleenpainuvimpana jäi tämä viimeisin jonka seurauksena mieheni muuttoa ehdotti. Meillä oli tuolloin parin kuukauden ikäinen vauva joka valvotti minua yöt ja juoksutti päivät joten olin ottanut tavakseni nukkua silloin kun vauva nukkuu ja nauttia pienistä hetkistä yksin jos satuin heräämään ennen Nöttöstä. Eräänä aamuna näin kävikin, ja laitettuani miehelleni aamiaisen ja hyvästeltyäni tämän työmatkalleen keittelin kipposen kahvia itselleni ja ajattelin juokasta sen parvekkeella kevätauringossa kimaltavaa ohutta lumipeitettä ihaillen. Tuskin toista hörppyä ehdin ryystää kun alapuolellani alkoi vanhempien naisten huudot jyllätä. Minua osoiteltiin ja minulle huudeltiin niin vihamieliseen sävyyn, että olen varma jos asuntomme olisi ollut alempana kuin kolmannessa kerroksessa, olisivat nämä huivihirviöt käyneet kurkkuuni kiinni. Kauhuissani pakenin takaisin olohuoneeseen ja siinä hetken nyyhkytettyäni ja täristyäni soi puhelimeni. Mieheni soitti. Hänelle oli soitettu että vaimo on nyt haettava pois parvekkeelta ja asiasta tehdään vuokranantajalle valitus. Mieheni kysyi hieman kummissaan minulta olinko parvekkeella kenties alasti tai jotain (eihän hän tiedä ollaanko Suomessa alasti pihalla, ollaanhan sitä alasti saunassakin!). Ulkona oli siis vielä nipistävä aamupakkanen auringosta huolimatta ja olin collegehousuissani ja kaulaan asti suljetussa hupparissani varmasti aika harmiton ilmestys. Rouvien mielestä yritin kuulemma iskeä heidän miehiään jotka saattoivat juuri silloin katsella ikkunasta.
Kerrottakoon myös että miehelleni soitettiin myös silloin, kun viimeisillään raskaana ollessani kävelin yksin häntä vastaan kylän ainoaan ravintolaan jossa olimme sopineet syövämme kun hän pääsee töistä. Ei saa kuulemma rouvaa päästää yksin ulos. Kertaalleen kaupassa kävi niin että kun ojensin kassalla rahaa, se ei kassöörille kelvannut ja kun miehelleni selvisi että hänen olisi tullut rahat ojentaa niin ostokset jäivät siihen "tässä kaupassa emme sitten asioi enää ikinä" -ilmoituksen kera. Vuokranantajakin muisti muistuttaa asuntoa vuokratessaan, että "minunhan ei sitten TARVI teille tätä asuntoa vuokrata.." ja vaati saada tietää olemmeko naimisissa (emme olleet, mutta hänelle jäi asiasta eri käsitys) jotta eihän hänen talossaan vaan syntiä harrasteta (eli siis harrastettiin).
Korostan kuitenkin, etteivät suinkaan kaikki Bozkırilaiset ole samanlaisia. Esimerkiksi lapsemme neuvolatäti, joka sattui asumaan samassa talossa kuin me (joka ei sen kokoisessa kylässä ole kovin suuri epätodennäköisyys kuitenkaan) oli äärimmäisen sydämellinen nainen joka otti vastaan joskus kotonaankin kun ymmärsi tilanteemme. Myös mieheni kollegat ovat oikein mukavia mutta niin, he eivät olekaan alkuperäisiä Bozkırilaisia..
En ole koskaan joutunut tilanteeseen, että niinkin simppeli asia kuin kodista ulos astuminen sai minut tuntemaan suunnatonta ahdistusta, kyyneleet virtaamaan ja käteni tärisemään. Ensimmäisen viikon innostus perjantaimarkkinoita yms muuta uutta kohtaan vaihtui hetkessä pettymykseksi ja suruksi, masennukseksi ja ahdistukseksi. En oikein osainnut iloita vauvankaan tulosta, en muista että olisin tehnyt vastasyntyneeni kanssa lenkkejä ulkona raikkaassa vuoristoilmassa, kuten romanttisesti kuvittelin. En innostunutkaan tuoreista hedelmistä ja kasviksista joita torilta saisin ostaa edullisesti ja niistä pienelle perheelleni ruokaa valmistaa. Mikään ei oikein innostanut. Opin pelkäämään paikallisia ihmisiä, välttelin kontaktia.
En tiedä ovatko muut pienet vuoristokylät täällä samanlaisia, tuskin ainakaan kaikki. Mieheni kotikylässä minut otetaan hyvin vastaan. Vaikka yhteistä kieltä ei ole, yritetään eleillä ja hymyllä :)
Mutta miksi Alanya? Meillä piti tehdä nopea päätös. Vanhempani ja siskoni perhe olivat tulossa viikoksi parin viikon kuluttua, Bozkıriin en heitä halunnut. Se ei olisi ollut kenellekkään lomaa. Alanyan tunsin ennestään sillä olin ollut täällä töissä ja uusi hieno asuntokin löytyi kauempaa keskustasta, alueella asui mukava sekoitus niin paikallisia kuin ulkomaalaisiakin. Olemme riittävän kaukana turistimeiningistä sulautuen kuitenkin joukkoon. Tänne oli helppo tulla ja täällä on helppo olla. Nyt, reilun vuoden jälkeen, on mielessä muutto lännemmäksi jotta mieheni työmatka hieman lyhenisi ja saisimme enemmän aikaa perheenä. "Turisti"kohteeseen emme enää muuta, toiveissa olisi joku rauhallisempi yhteisö meren rannalta mutta siedettävän matkan päässä palveluista. Muuton ajankohtaa emme tiedä, voihan olla että muutammekin vasta kolmen vuoden kuluttua kun mieheni saa valita itse työskentelykaupunkinsa. Aika näyttää. Nyt on hyvä olla täällä.
Kuvat Bozkırista.
